Juice-projekti tauolle, pohdintaa klassikoista

Juice-konsertti oli huikea menestys, Kirjan talo aivan täynnä ja hieno yleisö. Kansan huutoon on vastattava, lisäkonsertti on RYHMÄTEATTERIN ENTISELLÄ PENGERKADUN NÄYTTÄMÖLLÄ 8.11 klo 20. Lippuvaraukset tästä.

Olen päättänyt lykätä viimeisen Juice-listan julkistusta kuukaudella, jotta toisenkin konsertin yleisö saa jännittää, mitä lauluja listalla on.

Sen sijaan tänään pientä pohdintaa siitä, milloin joku biisi tai levy voidaan julistaa klassikoksi. Tämä juontui mieleeni, kun Helsingin Sanomain arvostelija nostaa Haloo Helsinki -yhtyeen uuden levyn klassikkojen joukkoon.  Mielestäni sitä ei voi kukaan tehdä uudelle levylle. Levystä tulee klassikko ajan kanssa, jos on tullakseen.

Mutta kuinka pitkä aika siihen vaaditaan? Mielestäni sukupolven verran eli 30 vuotta. Vasta seuraava (tai sitä seuraava) sukupolvi pystyy sanomaan, onko jossain musiikissa kestäviä elementtejä vai vain jotain ,joka oli ajassa tai jotain, joka sai ansiotonta arvonnousua ollessaan edellisen sukupolven nuoruuden sound-trackia.

Voidaan helposti sanoa, että Roadrunner (1974) on klassikko, samoin  Kohdusta hautaan (1979), melko varmasti myös Häntä koipien välissä (1988), vaikka se onkin vasta 26-vuotias.

1990-luvun levyistä voi jo varovasti arvailla, että "tästä voi tulla klassikko". 2000-luvun levyistä ei vielä uskalla sanoa mitään, Tänä vuonna julkaistun levyn arvioiminen klassikoksi on jo silkkaa näköalattomuutta. Etten sanoisi typeryyttä.